Kun elokuussa pakkasin laukut ja jätin Suomen ja kaikki rakkaat taakse, en todellakaan osannut kuvitella millainen seuraava vuosi tulisi olemaan. Nyt seitsemän ja puoli kuukautta myöhemmin on aika sanoa heipat kakkoskodille ja Sydneylle 'muutamaa' kokemusta rikkaampana.
Tosi omituista näin jälkeenpäin ajatella jo ihan sitä, että oon yli puoli vuotta elänyt mun elämää ja muodostanut uusia ihmissuhteita pääasiassa vieraalla kielellä. Tai sitä, että mun nimeäkään ei lausuta täällä samalla tavalla kuin kotona Suomessa, vaikka oonki mun nimen kanssa päässy suht helpolla. Raha on eri, liikenne vääränpuoleista ja vuodenajat väärinpäin. Välillä onkin tuntunut että elämä täällä on niin erilaista että elän lasten piirtämässä maailmassa, jossa tällä puolella maapalloa roikutaan väärinpäin pää alaspäin.
Oon kulkenut pitkän matkan siitä, kun vielä elin perheessä jossa en viihtynyt, en sitten yhtään. Nyt vähän hirvittää miten sillä lailla 'sanoin itseni irti' ilman varmuutta seuraavasta perheestä, mutta toisaalta taas olen ihan tajuttoman ylpeä siitä että uskalsin toisen kerran parin kuukauden sisällä hypätä tuntemattomaan. Ja kappas miten kävi. Jollain tasolla oon täällä alkanut uskomaan kohtaloon, ja siihen että kaikella on merkityksensä. Tai ainakin nyt siihen että asiat kyllä järjestyy lopulta.
Helposti kuvien ja kertomusten perusteella mun elämän täällä voisi kuvitella olleen lähestulkoon täydellistä: biitsipäiviä, kauniita auringonlaskuja, roadtrippejä, bbq iltoja ystävien kanssa, lisää biitsipäiviä ja ainiin, siinä sivussa vähän töitä, jotka nekin kuvista päätellen on pelkkiä puisto- ja biitsipäiviä.
Ihan arkea täälläkin on kuitenkin elelty, ja vaikkei au pairin työ varmasti rankimmasta päästä olekaan, on sekin kuitenkin työtä. Monesti on jäänyt kertomatta tarinat niiltä päiviltä kun lapset on vaan kiukutelleet ja mikään ei oikein onnistu. Aika vähän myös oon jakanut toisen luona asumiseen liittyviä huonoja puolia (lukekaa muutamia esimerkkejä Sinin postauksesta) puhumattakaan koti-ikävän aalloista. Monesti on jopa mietitty, oisko tähän hommaan lähtenyt mukaan, jos ois tarkalleen tiennyt mitä tuleman pitää.
Vaikka nyt koenkin olevani valmis jatkamaan reissua ja lopettamaan au pairin hommat, on paljon asioita, joita varmasti tulen kaipaamaan, ennemmin tai myöhemmin. En todellakaan kadu hetkeäkään päätöstä lähteä au pairiksi saati sitten maavalintaa. Uskon että Australia oli mulle just se oikea paikka, ja täällä olen saanut kaikesta työn rankkuuden valituksesta huolimatta ladata akkuja seuraavien vuosien opiskeluun.
Tuun kaipaamaan täällä löytämiäni ystäviä, kakkosperhettä, ihania auringonlaskuja, tiettyjä kahviloita ja ravintoloita, Northern Beachejä ja aurinkoa. Tuun kaipaamaan sitä, että aamulla säätä vilkaisematta tietää sortsien ja topin olevan päivästä riippumatta hyvä asuvalinta, tuttuja ajoreittejä ja bussimatkoja, ilmaisten vessojen paljoutta ja jopa sitä, että hiekkaa on ihan joka paikassa vuorokauden ympäri. Tulee olemaan niin outoa, kun bussista poistuessa ihmiset ei enää sanokaan "cheers mate" enkä tämän maanosan jätettyäni tuu todennäköisesti enää vaatekaupoissa olemaan kenenkään "hun" tai "darling". Tuun myös kaipaamaan niin paljon ihmisten avoimuutta ja sitä, että kaikki hymyilee ja juttelee kaikille, tunnettiin tai ei. Tuun kaipaamaan sitä pientä 3,5 vuotiaan kättä joka aina ilmestyy mun käteen, ja 6-vuotiaan innokkaita kysymyksiä mm. siitä, voinko uskoa miten jossain on oikeasti niin kylmä että merikin jäätyy (voi kyllä voin). Tämän jälkeen joka kerta kun laitan lapsen turvaistuimeen kuulen päässä "please don't click me harder" ja kun parkkeeraan auton "is this a good spot?". Tulee olemaan outoa kun ei joka päivä kuule "hello Elli Myllymaki from Oulu Finland" eikä J 3v lisäämässä "and from Africa. And from the gym" (joulun aikoihin J sai yhtäkkiä päähänsä että oon kotoisin Afrikasta ja tätä on kuultu siitä asti.. Salilla on vissiin tullut käytyä kans ihan kiitettävästi :D) Tulee myös tosi kova ikävä host dadin huonoja vitsejä (Are you finished? Hehehe) ja host äidin touhotusta. En voi sanoikisi edes pukea sitä kuinka kiitollinen oon koko tästä kokemuksesta ja siitä että Phil ja Kristy on huolehtinu musta niinku omasta tyttärestään. En ois tänne tullessa todellakaan uskonut että saan näin tärkeän kakkosperheen toiselta puolelta maailmaa, ja tulee olemaan niin omituista muuttaa pois talosta jota on puoli vuotta kutsunut kodiksi.
Nämä kuukaudet on antanut mulle niin paljon, paljon enemmän kuin ottaneet. Ne on olleet varmasti henkisesti elämäni rankimmat kuukaudet, mutta en muista muita kuukausia jolloin olisin saanut näin paljon uusia kokemuksia ja ystäviä tai oppinut näin paljon itsestäni.
Nyt on kuitenkin aika suunnata kohti uusia seikkailuja, nähdään reilun kuuden viikon päästä Suomi!!
Edit: Voi vitsi mikä ubermatka lentokentälle. Meidän kuskina toimi 68-vuotias Hawaijilla kasvanut elokuvaohjaaja/kuvaaja/elämäntapaopas/surffaaja, joka paljastui ehkä inspiroivimmaksi ihmiseksi kenet oon koko tämän reissun aikana tavannut. Onneksi saatiin kuunnella hänen juttujaan reilun tunnin verran lentokentälle ja huhhuh. Varmaankin parhaimmalla elämänasenteella varustettu ihminen kenet oon ikinä tavannut! Hän jakoi meille elämänohjeiden lisäksi oman rakkaustarinansa ja kertoi kuinka uskoo että jokaisella joka astuu hänen autoonsa on tarkoitus olla siinä. Lopulta hypättiin ulos autosta lentokentän pihalla maailman leveimmät hymyt kasvoilla ja hän herrasmiehenä nosti laukut autosta jonka jälkeen antoi meille heart to heart halaukset ja poskipusut. Juuri tällaiset kohtaamiset tekee tästä kaikesta niin mahtavaa. Toivon että olisin äänittänyt koko matkan ja voisin kuunnella hänen puhettaan aina kun on paha mieli.
You girls are glowing from the inside, I'm so excited for you 'cause you have your whole life ahead of us.
If your heart is in the right place good things will come to you.
Give more than you take.
❤️ Elli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti